Isä- hiljalleen muistot muuttuvat arvostuseksi

Keskiviikko 5.8.2026 - Salme Koskelo

Hiljalleen muistot muuttuvat arvostukseksi

Kalle Päätalon kirjat, Pato murtuu ja Pyynikin rinteessä ovat herättäneet muistot isästäni, joka oli kirvesmies eli timpuri. Kirjoja lukiessani joissakin kohdin näin isäni telineillä tai laskemassa urakoita. Nyt nämä muistot ovat rakkaita.

Julkaisen tämän kirjoituksen tänään 75-vuotis syntymäpäivänäni.

 

On isän ruokatunti. Isä makaa lattialla äidin kutomalla räsymatolla, ja me lapset kävelemme hänen selkänsä päällä yrittäen pysyä pystyssä. Isä ähkii ja selkä rutisee. Sitten hän kääntyy selälleen ja aivan hetken päästä kuuluu kuorsaus. Lyhyt lepohetki kesken raskaan työpäivän.  Kohta pitäisi taas lähteä.

 

Isäni oli oululainen kirvesmies, kova työmies, joka osasi työnsä. Osasi paremmin kuin moni muu ja toi sen omalla tavallaan myös esille. Ajoittain jopa kerskaava tapa puhua työstään alkoi jossakin vaiheessa tuntua koomiselta. ”Minun sahani se on sentään kunnolla viilattu, on pitänyt kavereita opettaa sahankin viilaamisessa. On niillä joillakin vaikeuksia pysyä tellingeillä, mutta kun oon ite rakentanut kunnon tellingit, niin niillä pystyy liikkuun huonompiki timpuri.”

 

Minä itte, aina vaan minä. Sen ajan tavan mukaan isä kävi töissä, ja äiti hoiti kotia ja perhettä. Se oli hänen mielestään ainoa oikea ratkaisu, vaikka tiedän, että äiti ajatteli monta kertaa toisin. Isälle oli olemassa miesten työt ja naisten työt, ja miehen kuului saada valmis ruoka kotiin tultuaan sekä lepohetki ruoan päälle. Mies toi perheeseen rahaa, eli konkreettisen tilipussin, mieluiten avaamattomana.  

 

Isä katsoi myös oikeudekseen rentoutua omalla tavallaan ja alkoholi kuului silloin asiaan. Harjakaiset olivat rakennustyömaan arkea. Niihin kuului viina. Isän paluu harjakaisista oli pahinta, mitä tiesin. Siihen ei kuitenkaan kenelläkään perheenjäsenellä ollut sanomista, vaikka humalainen isä oli hyvin pelottava ilmestys.

 

Kirvesmiehet olivat saaneet oppinsa enimmäkseen toisen työtä seuraamalla. Isä oli ammattilainen rakennusalalla, vaikka ei ollutkaan saanut siihen muodollista koulutusta. Työ oli kouluttanut isän, niin kuin monen muunkin niinä aikoina ammattiin. Isä toimi kirvesmiesten nokkamiehenä ja mittamiehenä. Kotonakin hän mietiskeli ja pohti, teki ratkaisuja mielessään ja piirsi niitä paperille. Kaarevan katon rakentaminen tanssipaviljonkiin ei ollut siihen aikaan kovinkaan tavanomaista. Insinöörit tai rakennusmestarit eivät tehneet työmiehille valmiita laskelmia. Työmiehen oli osattava. Ja isä osasi!

 

Rakennustyö oli rankkaa kesät talvet. Oli lähdettävä säällä kuin säällä, jos aikoi pysyä leivässä. Isä hyppäsi mustan polkupyöränsä selkään reppu pykälässä ja ajoi pitkiäkin matkoja työmailleen. Joskus hän pääsi ookaamaan työkaverinsa Kallen Mossella. Työt olivat urakkaluontoisia, joten isän piti myös laskea urakkatarjouksia ja valita urakkaporukat. Hän saattoi istua keittiön pöydän ääressä pitkiä aikoja laskemassa jotakin urakkaa aina vaan uudelleen ja uudelleen, ilman tietokonetta, ilman laskimia. Hänen vastuullaan oli, että porukka pääsi palkoille.

 

Oli juhlan paikka, kun urakka onnistui ja isä tuli kotiin pohjarahojen kanssa. Rahat toivat ainakin joksikin aikaa helpotusta perheen arkeen. Vekseleitä maksettiin pois ja aravalainaa lyhennettiin. Osa pohjarahoista saatettiin säästää kesälomamatkaan, joka useimmiten tehtiin Lappiin. Tilipussin läpikuultavan kuoren läpi tiirailimme, minkälaisia seteleitä siellä olisi. Kun isä pihisti yhden setelin kulmaa, tuli esiin rotan näköinen kuvio, joka sitten paljastui hyvin tärkeän miehen pääksi.  Me lapsetkin saimme tilin, eli muutaman kolikon tilipussin pohjalta.

 

Isälle oli tärkeää, että hän oli rakentanut omakotitalomme omin käsin niistä niukoista tarpeista, joita sodan jälkeen oli saatavilla. Erityisen ylpeä hän oli vinttiin menevistä portaista, jollaisia kukaan muu ei pystynyt rakentamaan; ”askelmat eivät saa olla liian korkeat eivätkä liian matalatkaan. Jalalle pittää olla tillaa astua suoraan”, isä opetti. Portaita olikin helppo nousta. Portaissa oli niiden puolivälin mutkassa lepotaso, ja se oli mieluinen leikkipaikka meille lapsille. Mutkassa oli ulkopuolella hylly, jolle oli asetettu iso ruskeakukallinen posliinivaasi, sotamuisto. Puolivälissä oli seinällä taulu, jossa enkeli johdatti lapsia resuisen sillan yli. Taulussa oli leveät, kiiltäväksi lakatut kehykset. Ne taas olivat muisto pitkäaikaisesta ystävästä, Aalto-Pekasta.

 

Olin ylpeä meidän portaistamme. Kenelläkään kavereillani ei ollut sellaisia kodissaan.

Huoneitten välillä oli kynnykset. Muistan, kuinka järkyttävän itsepintaisesti isä halusi säilyttää kynnykset, kun ne olisi pitänyt poistaa hänen halvaannuttuaan. Ulkoportaisiin hän ei koskaan antanut koskea. ”Minä oon nämä ite rakentanut!” hän julisti, eikä portaisiin koskettu hänen elinaikanaan.

 

Vanha jäärä

Vanha jäärä istui kesät portaille tuodussa tuolissa, kun ei päässyt pyörätuolilla portaita pitkin alas pihalle. Halvaantuminen oli isälle kova isku. Hän oli aina tottunut tekemään töitä käsillään, ja halvauksen takia isästä tuli käsistään lähes avuton. Silti hän ei lannistunut vaan keksi itselleen uuden työn. Isä alkoi koota suuria palapelejä vintillä, jonne kiipesi itse tehtyjä portaita pitkin monta kertaa päivässä. Itse hän itsensä kuntouttikin. Radiota kuunnellen hän etsi palan kerrallaan palapeliin ja kehitteli keinoja ja omia työkaluja, miten selvisi pulmatilanteissa yksikätisenä. Yksikätisenäkin hän oli paras!

 

Isän oli luovuttava autolla ajamisesta, vaan liikkumaan oli päästävä. Monta vuotta hän jaksoi lenkkeillä pitkiä matkoja keppi kaverinaan. Noilla matkoilla ihmiset pysähtyivät juttelemaan, ja isä sai tarvitsemaansa huomiota. Hän halusi myös kannustaa kohtalotovereitaan ja esitteli näkemyksiään rintamamiesveteraanien tilaisuuksissa. Työskentelin itse tuolloin vanhainkodissa ja sain idean, että isä voisi tulla virkistämään talon asukkaita. Isä loi ”Äläpä hättäile” -kerhon eli miehille tarkoitetun porinakerhon. Isä veti sitä pari vuotta vanhainkodissa. Hän piti päiväkirjaa noista kerhotapaamisista, joissa muisteltiin kunniakkaita sota-aikoja ja ratsuväkeä, jossa hän palveli.

 

Vammaispalvelulain perusteella hän sai taksilappuja virkistysajoihin. Taksi toi ja vei, milloin mihinkin. ”Tuo se vaan yksinään hupia ajelee yhteiskunnan laskuun”, joku jaksoi kadehtia.

Minun mielestäni virkistysajot olivat tarpeellisia sekä henkiselle että fyysiselle kuntoutumiselle. Isä pääsi käymään kauppahallissa, joka oli hänen mielipaikkansa, sillä kaikki kauppahallin myyjät oppivat tuntemaan kepin kanssa reippaasti kulkevan iloisen ja puheliaan miehen.

”Aina kun minä astun hallin ovesta, niin kaikki myyjät nostavat kättä, ja jokkaisen luona pittää käyä”, isä iloitsi. Kauppahallireissujen yhteydessä oli kesäisin käytävä myös torilla munkkikahvilla ja ostaa tietystä kojusta lihapullia. Niin pieniä nautintoja, ja niitäkin jaksettiin kadehtia.

 

Muistojen tallentaminen päiväkirjaan oli yleisestikin yksi mielenkiintoisimmista harrastuksista isälleni. Vanhin päiväkirja oli sotapäiväkirja, joita sodassa toimineilla miehillä oli tapana pitää. Isän mielestä sekin oli niin ainutlaatuista, että me lapset pidimme mustakantista vihkoa todella pyhänä kirjana. Sitä sai lukea vain isän läsnä ollessa ja hänen luvallaan. Myöhemmin noista muistelmista otettiin katkelma sotaveteraanien kirjaan.

Eräänä itsenäisyyspäivänä tein hoitokodin itsenäisyyspäivän juhlaan lyhennelmän isän sotapäiväkirjasta. Esitimme veteraanin puheenvuoron isän kanssa yhdessä. Isä istui vieressäni pyörätuolissa, ja minä luin tekstin ääni väristen:

”Keskiviikko 13. päivä maaliskuuta. Aamupäivällä saimme yllätyksellisen tiedon. Klo 11 saimme tietää, että rauha oli solmittu Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Tulitus taukosi, ja sitä seurasi kuolon hiljaisuus joka paikkaan. Venäläisiä sotilaita alkoi nousta ympäriltämme. Ne olivat motittaneet meidät yön aikana. Ilman rauhaa olisimme mennyttä miestä! Kyyneleet tulivat silmiin, kun tajusimme jääneemme eloon ja vielä terveenä. Vaan kyllä tuntui oudolle, kun uskalsi liikkua vapaasti. Venäläiset huiskuttivat käsiään, ja joku uskalsi tulla puristamaan kättäkin. Niin se viha lakkaa ja voimme olla ystäviä.

Vieläkin tätä kirjoittaessani tässä leipälaatikon päällä istuessani kysyn itseltäni: ’Onko tämä totta?’ Ei tykit pauhaa ja kranaatit ulvo eikä taivaalla ainuttakaan pommittajaa tai hävittäjää surraamassa. Tänään on tullut rauha!’”

 

Muistiinpanoja palapelien pahvilaatikoitten takakannessa

Isällä oli tapana kirjoittaa ajatuksiaan ja muistiinpanojaan palapelien pahvisiin suojakansiin ja -koteloihin. Kaikissa muistiinpanoissa oli päivämäärä ja kuvaus säästä. Niissä hän saattoi tilittää syvimpiä tunteitaan ja jopa pyytää anteeksi tekemisiään. Pieniä merkintöjä löytyy myös hänen tekemistään jakkaroista ja jopa talojen seinistä. Aina jostakin tulee vastaan teksti, jossa kerrotaan säätila ja sen päivän tärkein uutinen maailmalta. Mies, joka ei tuonut julki syvimpiä tuntojaan, tilitti niitä omalla tavallaan varmaankin toivoen, että jälkipolvi niitä joskus lukisi.

 

Hoitokotiin

Äidin kuoltua isä joutui hoitokotiin, vaikka vastusti aluksi ajatusta niin, että hoitava lääkärikin sai tuntuman vanhan jäärän itsepäisyydestä. Keppi heilui ja silmät leimusivat.

”Antaa vanhan jäärän kokkeilla yksin asumista. Katotaan, miten paljon apua tarvitaan”, naisgeriatri vastasi haasteeseen. Niin myös tehtiin, mutta hyvin pian isäkin ymmärsi, että yksin asuminen ympäri vuorokauden ilman Hilma-vainaan apua oli mahdotonta.  Äidin elämäntyö oli ollut palvella miestään loppuun asti, ja siitä isä otti kaiken irti. Katsoin hammasta purren, miten äiti nääntyi hoitotaakkansa alle, mutta minun oli vain kunnioitettava heidän ratkaisuaan. Isä arvosti omalla tavallaan äidin uhrautuvaa työtä, vaikka ei osannut tuoda sitä esille meidän lasten mielestä riittävästi. Isän ajatusmaailma muuttui laitoksessa ja hän ikävöi vaimoaan niin, että alkoi nähdä osaston vaaleatukkaisissa vanhoissa naisissa tuttuja piirteitä. Hän oli lopulta vakuuttunut, että Hilma oli taas hänen vierellään. Ei sitä kukaan hennonnut kieltää, ja niin hän vuorostaan hoivasi Hilmaa, vierasta vanhusta, joka näytti Hilmalta.

 

Isän jouduttua hoitokotiin olin hänen luonaan niin paljon, kuin töiltäni ehdin. Olin työssäni nähnyt tarpeeksi vanhuksia, jotka oli unohdettu laitokseen. Onneksi isä pääsi hoitokodissakin halutessaan ulos lähes joka päivä, vaikka oli silloin jo täydellisesti pyörätuolin varassa. Minä työnsin häntä pyörätuolissa ainakin kerran viikossa; silti, vaikka hän loppuaikoina painoi sata kiloa, jopa yli. Minulle hennolle naiselle siinä oli kova työ, mutta minuun oli juurtunut syvälle isän, rintamamiesveteraanin kunnioitus.

 

Kävimme pitkiä lenkkejä sulien kelien aikaan. Katsoimme, kun koivuihin alkoi tulla hiirenkorvia. Sitten alkoivat kukat nousta maasta. Syreenien kukkiminen muistutti kotipihasta. Suuret lokkiparvet laskeutuivat lahdelle tai lensivät kohti kaatopaikkaa. Torilla ostimme käristemakkaraa tai munkkikahvit, vaikka hoitajat välillä pitivät puhuttelun lihomisen takia.  Isä halusi nautintonsa, ja minä soin ne hänelle nöyrästi.

Isä kuoli 90-vuotiaana. Oli juhannus. Minusta tuntui, että eräänä päivänä vanha jäärä vain päätti, että on aika lähteä. Näin ratkaisun hänen katseestaan, jota olin ehkä vaistomaisesti oppinut tulkitsemaan.  Isän kuolemaan liittyi helpotus. Ääneen lausuttuna tämä tarkoittaa, että oli isälle helpotus päästä kärsimyksistään. Sydämessäni annoin itselleni luvan ajatella, että isän kuolema oli helpotus myös minulle.

 

Luin hautajaisissa itsenäisyyspäiväjuhlaan kirjoittamani tekstin. Isä oli jossakin lähellä. Ei kuitenkaan enää vieressäni pyörätuolissa. Minunkin sydämessäni muistot muuttuvat hiljalleen arvostukseksi.

 

Salme Koskelo

Kirjoita siitä, minkä tunnet ? Päätalon ja Goldbergin yhteinen oppi

Keskiviikko 24.6.2026 - Sari Keskimaa

Kalle Päätalo, luova kirjoittaminen, Natalie Goldberg, autofiktio, omaelämäkerta, kirjoitusharjoitus

Kirjoita siitä, minkä tunnet – Päätalon ja Goldbergin yhteinen oppi

 

Natalie Goldberg kirjoitti vuonna 1986 luovan kirjoittamisen oppaan Writing Down the Bones: Freeing the Writer within. Se ilmestyi suomennettuna vuonna 2004 nimellä Luihin ja ytimiin: Kirja kirjoittajalle. Alkuteoksen esipuheessa kirjailija Judith Guest toteaa, että kirjan paras puoli ja koko idea on siinä, ihmisille annetaan lupa ajatella mieleen tulevat ajatukset, kirjoittaa ne muistiin ja ymmärtää ne haluamallaan tavalla. 

 

Juuri tästä Päätalon kirjoissa on kyse. 

 

Vertaan Päätalon tuotantoa Natalie Goldbergin kirjoittamisoppaaseen, koska ohjaan luovan kirjoittamisen ryhmiä ja opetusfilosofiani pohjautuu Goldbergin ajatuksiin. Olen huomannut, kuinka tärkeää kirjoittajille on se, että he saavat luvan kirjoittaa mitä haluavat ja miten haluavat. 

 

Muista, kirjoita, toista

 

Yksi käytetyimmästä Goldbergin harjoituksista kuuluu seuraavasti: Aloita sanalla muistan. Annan harjoituksen usein opiskelijoilleni tehtäväksi. Kun kirjoittaa muiston, mieli alkaa liikkua – syntyy mielikuvia ja mielleyhtymiä, jotka vievät ajasta, paikasta ja asiasta toiseen. Yksi Goldbergin periaatteista liittyy kurinalaisuuteen – kun on kirjoittamisen aika, kirjoita. Hän ottaa esille pakkomielteet: Kirjoittajat päätyvät kirjoittamaan pakkomielteistään. Asioista, jotka vainoavat heitä tai joita he eivät voi unohtaa. Tarinoista, joita he kantavat itsessään ja jotka odottavat vapauttamista. Yksityiskohdista hän toteaa seuraavasti: Kirjoittajan tehtävä on sanoa pyhä “kyllä” elämän tosiasioille sellaisina kuin ne ovat – kertoa totuus siitä, keitä me olemme.

 

Eikö kuulostakin siltä, kuin Päätalo olisi lukenut Natalie Goldbergin ohjeita? Päätalo muistelee, kirjoittaa järjestelmällisesti, käsittelee päähänpinttymiään ja läväyttää kaiken eteemme paljaana, ilman sensuuria.

 

Harrastan kirjoittamista itsekin, eikä se aina ole helppoa. Oma teksti tuntuu välillä lattealta, teennäiseltä tai yksinkertaisesti vain tylsältä. Sama koskee niin vapaata kuin tieteellistäkin kirjoittamista. Väitöskirjaa kirjoittaessani minua lohdutti ajatus siitä, että Päätalokin oli kokenut työnsä välillä vastenmielisenä ja tympääntynyt tekstiinsä niin, että hänen olisi tehnyt mieli heittää kirjoituskone ulos ikkunasta. Goldberg puhuu apinamielestä, joka on sisäinen kriitikkomme ja saa meidät aliarvioimaan tekstiämme. Siitä huolimatta kirjoittamista täytyy vain jatkaa. Jälkeenpäin voi huomata, että teksti olikin yllättävän hyvää.

 

Aineistona oma elämä

 

Kuten tiedämme, Päätalo pyrki kuvaamaan elämää, ympäristöä ja ihmisiä äärimmäisen tarkasti ja rehellisesti. Goldberg puolestaan opettaa kirjoittamaan omasta kokemuksesta, muistoista ja havainnoista ilman liiallista suodattamista. Hänen mukaansa kirjoittajan tärkein materiaali on oma elämä. 

 

Kirjoittajan omasta elämästä syntyy usein autofiktiota, jossa muistoihin ja kokemuksiin sekoittuu keksittyä sisältöä. Elämäkerrallisuus kiehtoo harrastajakirjoittajaa senkin takia, että kirjoittaessa tulee dokumentoitua jälkipolville omaa ja suvun historiaa. Omaelämäkerrallisuuden ja romaanin yhdistelmä on nykykirjallisuudessa hyvin yleinen ilmiö. Päätalo rakensi Iijoki-sarjan oman elämänsä ympärille jo vuosikymmeniä ennen kuin autofiktio nousi trendiksi.

 

Voin kuvitella, että jos Päätalo ja Goldberg olisivat tavanneet, he olisivat kenties olleet samaa mieltä yhdestä perusasiasta: kirjoittajan ei tarvitse keksiä suuria juonia – oma elämä, tarkka havainnointi ja sitkeä kirjoittaminen riittävät pitkälle. Tämä näkyy sekä Päätalon omaelämäkerrallisessa tuotannossa että Goldbergin kirjoitusharjoituksissa. 

 

Jatketaan harjoituksia!

 

On hauskaa ajatella, että kun Natalie Goldbergin maineeseen nouseva kirjoitusopas julkaistiin, Päätalo kirjoitti jo kuudettatoista Iijoki-sarjan romaaniaan. Kun opas ilmestyi suomeksi, Päätalo ei ollut sitä enää lukemassa. Voisi ajatella, että Goldbergin ja muidenkin samaa koulukuntaa edustavien kirjoittamisen opettajien suosio Suomessa perustuu ainakin osittain siihen, että Päätalo totutti lukijansa autofiktioon jo ennen kuin siitä tuli valtavirtaa. Ehkäpä kirjoituskursseja järjestävät tahot saavat myös olla kiitollisia Päätalolle siitä, että monen mielessä on alkanut kyteä ajatus siitä, että omassakin elämässä olisi kirjoitettavaa. 

 

Luulen, että omalla kohdallani Päätalon vaikutus on kahdensuuntainen. Kiinnostuin kirjoittamisesta jo nuorella iällä, ja se oli kenties yksi syy siihen, miksi Iijoki-sarja tempaisi minut mukaansa – kertoohan se kirjoittajaksi kehittymisestä pitkän kaavan mukaan. Toisaalta taas Päätalon teokset saivat minut kiinnostumaan tekstin perinpohjaisesta tutkimisesta ja innostivat harjoittelemaan kirjoittamista. 

 

Goldbergin mukaan kirjoittaminen on henkinen harjoitus. Ainakin se on itsetuntemusta ja kärsivällisyyttä kehittävä, helposti toteutettava harrastus. Siihen tarvitsee vain kynän ja paperia, ja harjoituksen voi aloittaa kirjoittamalla kymmenen minuuttia aloittaen sanalla muistan.

 

Kirjoittaja on pöytälaatikkoprosaisti ja ohjaa sivutoimisesti kirjoittajaryhmiä. Hän on väitellyt vuonna 2018 aiheesta Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämäkertana.

 

Avainsanat: Kalle Päätalo, luova kirjoittaminen, Natalie Goldberg, autofiktio, omaelämäkerta, kirjoitusharjoitus

 

Blogi-ominaisuus käyttöön

Sunnuntai 24.5.2026 - Tapani Juuti

Tervetuloa Päätalo-aiheiseen blogiin

Tänne kokoamme kirjoituksia Kalle Päätalon elämästä, tuotannosta, maisemista ja ihmisistä hänen teostensa ympärillä.

Mukana voi olla muistoja, havaintoja, kirjapohdintoja, aikakauden ilmiöitä, valokuvia sekä pieniä ja isoja tappauksia Kallen maalimasta.

Kallen kirjoissa on niin paljon ammennettavaa, että siitä riittää puhuttavaa varmasti vielä pitkäksi aikaa. Kallen isä Hermanni voisi kyllä parkaista:

”..niin nyt ruppeavat vielä jatustelemaan ja attuilemmaan muutamiin höpönovellien peältä! On s..tana humpuuki huipussaan ja jottai se joutilailla tiettää.”

Mutta meille Kallen tuotanto ja aihepiirin asiat ovat kaukana humpuukista. Niissä kulkevat mukana suomalainen elämä, työnteko, selviytyminen, huumori, luonto ja ihmismielen monet kerrokset — eikä niistä puhe lopu ihan vähällä.

Toivottavasti viihdyt mukana.

Onnen olotila kovan takana

Perjantai 15.5.2026 - Tapani Juuti

Onnen olotila kovan takana

Kalle Päätalon Iijoki-sarjan läpi kulkee mukana suorastaan raivokkaan sinnikäs jahti näyttää ja pärjätä elämässä – sekä tavoittaa sisäinen tyytyväisyyden tunne, onnellinen olotila. Jokainen sarjan lukenut voi ymmärtää ne syyt, joista tämä kumpuaa....

 

Lue lisää »