Päätalo-aiheinen blogi

Siiranmäestä Kallen sotavuosiin - näin Ritva Ylösen uusi Päätalo-kirja syntyi

Tiistai 22.9.2026 klo 10.43 - Tapani Juuti

Kuva: SKS Kirjat


Ritva Ylösen uusi Kalle Päätalon sota sai alkunsa Siiranmäestä ja Nälkämäestä, mutta kasvoi vähitellen koko Kallen sotavuodet kattavaksi teokseksi. Arkistot, kirjeet ja sotahistoriallinen taustoitus täydentävät kuvaa vuosista, jotka vaikuttivat monella tavalla Päätalon myöhempään elämään ja kirjailijuuteen.

Tehdessäni taustatyötä haastattelua varten haaviini tarttui Kulttuurivihkoissa vuonna 2014 julkaistu artikkeli Kalle Päätalo sodassa ja sodan kuvaajana. Artikkeli syntyi pian väitöskirjan Tervaksinen toteemi (2013) jälkeen, ja sen lähdepohja oli pitkälti sama kuin väitöskirjassa. Tuossa mainiossa artikkelissa oli jo nähtävissä moni Kalle Päätalon sota -kirjan keskeinen tulkinta.

Reilussa kymmenessä vuodessa aineisto ja sen ympärille rakentuva kokonaisuus ovat laajentuneet. Ylönen ei kerro löytäneensä uutta Kallea, mutta hänen käsityksensä Päätalon sodanaikaisesta mielenmaisemasta, tekojen motiiveista ja vaikutuksista tulevaan kirjailijaan on syventynyt.

Paussi Päätalosta tarpeen

Uuden sotakirjan synty ei ollut suoraviivainen jatko vuoden 2014 artikkelille.

Ylösen väitöskirjan jälkeen vuonna 2014 häneltä alettiin kysellä, voisiko hän kirjoittaa Päätalon elämäkerran. Ajatus tuntui luontevalta, joskin haastavalta tehtävältä. Jälleen alkoi Päätalon teosten urakointi, aineistotyö, haastattelut ja kirjoittaminen.

Vuonna 2017 ilmestynyt Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä sai poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Ylönen kertoo olleensa vastaanotosta tietysti iloinen mutta myös tyrmistynyt valtavasta huomiosta. Julkisuus tuntui ajoittain raskaalta.

Oli tullut aika laittaa Päätalo syrjään joksikin aikaa.

Löytyi toisenlainen kirjailija tutkimuskohteeksi. Nuorena kuollut runoilija Saima Harmaja oli ollut Ylöselle läheinen jo kouluvuosista lähtien, ja vuonna 2019 Ylöseltä ilmestyi Harmaja-elämäkerta Sydänten runoilija.

Juuri tämä irtiotto Päätalosta johdatti kuitenkin tavallaan takaisin Kalleen.

Ylönen kutsuttiin kesällä 2019 Mikkelin kesäyliopistoon puhumaan Harmajasta. Samalla matkalla hän päätti käydä Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikassa, jossa säilytettiin myös Kannaksen varavankilan ja Siiranmäen sotilasvankileirin arkistoaineistoa.

Ylöselle oli jo Kallen elämäkertaa kirjoittaessaan herännyt ajatus, että Siiranmäen vankileiristä kertova vuonna 1967 ilmestynyt Nälkämäki olisi pitänyt liittää tiiviimmin osaksi Päätalon elämäkerran kokonaisuutta.

Mikkelin arkistoaineisto vahvisti käsitystä. Ylösen mukaan asiakirjat antoivat kattavan todistuksen Nälkämäen dokumentaarisuudesta ja autofiktiivisyydestä.

Saman vuoden aikana hän sai Professori Kalle Päätalon arkistosta käyttöönsä myös Siiranmäkeä koskevia Päätalon omia dokumentteja ja muistiinpanoja, ja ajatus kirjasta vahvistui. Lisäksi Ylönen sai luettavakseen Kallen kirjeet Siiranmäestä Helville. Ne vahvistivat mielenkiintoa tutkia tarkemmin sota-ajan – erityisesti Siiranmäen jakson – vaikutusta Päätalon persoonaan, arvoihin ja kirjailijuuteen.

Yksi tavoitteista oli kirjoittaa Kallen sotavuosista kirja, joka perustuu tutkimukseen mutta avautuu myös lukijoille, joille Päätalo ei ole ennestään tuttu tai hänen sotavuosiaan käsittelevät kirjansa ovat jääneet lukematta. Teksti on sujuvaa, ja Kallen omat tekstit, tutkimus ja taustoitus limittyvät ehjäksi tarinaksi.

Kirjan työnimi kertoo lähtökohdasta paljon:

Siiranmäen sotilasvankileirin talousaliupseerin Kalle Päätalon elämän oppivuodet 1939–1944.

Keskiössä oli siis nimenomaan Siiranmäen aika.

Näkökulma laajenee

Päätalo kuvaa viisi vuotta kestänyttä sota-aikaansa Iijoki-sarjassa. Siiranmäen aikaa hän käsittelee Nälkämäessä.

Päätalon oma näkökulma sotaan on kuitenkin poikkeuksellinen. Ylönen kuvasi sitä jo vuoden 2014 artikkelissaan huoltoportaan miehen näkökulmaksi, joka on jopa tavallisen rivisotilaan perspektiiviä matalampi. Kun Kalle haavoittumisensa jälkeen palveli kaksi ja puoli vuotta Siiranmäen sotilasvankileirin talousaliupseerina, yhteys varsinaisiin sotatapahtumiin etääntyi entisestään.

Ylönen halusi tietoisesti laventaa tätä näkökulmaa.

Ruohonjuuritason tapahtumien merkitys muuttuu, kun ne linkitetään osaksi sotahistoriallista kokonaisuutta. Siiranmäen vankienkin tekemä linnoitustyö saa toisenlaisen merkityksen, kun lukija ymmärtää VT-linjan aseman ja sen, mitä Karjalankannaksella tapahtui kesän 1944 suurhyökkäyksessä. Paikoin jäin kaipaamaan tällaista kehystä jopa lisää.

Ylönen kertookin haastattelussaan, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa sotahistoriallista taustoitusta oli enemmänkin, mutta sitä karsittiin kustannustoimittajan kanssa. Lopulta mukaan rajautui vain sellainen tausta, jolla on selkeä yhteys Päätalon omaan sotataipaleeseen.

Samanlaista tutkimukseen pohjautuvaa taustoitusta tehtiin muuallakin: esimerkiksi Kallen sota-ajan seksuaalisuutta ja sukupuolitauteja ei tarkastella vain hänen henkilökohtaisina kokemuksinaan, vaan niitä täydennetään tutkimustiedolla ja aikakauden olosuhteilla.

Löytyikö uusi Kalle?

Jos on noin pitkän linjan Päätalo-lukija, -tutkija ja -tietäjä, voisi kuvitella, että jotain uutta ja yllättävää olisi jo vaikea löytää.

Ylönen nostaa kuitenkin esiin sota-ajan kirjeenvaihdon.

Kallen ja hänen veljensä Mannen välinen kirjeenvaihto yllätti hänet. Iijoki-sarjan lukijalle Manne ei näyttäydy erityisen innokkaana koululaisena: hän on haluton lukemaan ja örmii kirjoitusta vain tarvittaessa. Sota-aikana veljekset kuitenkin suorastaan keskustelivat kirjeitse, ja Manne pohti kirjeissään jopa sodanjälkeistä tulevaisuutta.

Toinen yllätys Ylöselle oli Arvi-setä: ”Olin aivan äimän käkenä, kun luin Kalle Arvi-sedän kirjeitä. Että setä kirjoitti – vieläpä ihan hyvin! Käsialassakaan ei ollut noitumista.”

Kummun Kalle puolestaan kirjoitti pitkästi, mutta vaikealukuisella käsialalla. Ei varmaankaan yllätä Iijoki-sarjan lukijoita – Patruunahan ei puheissaankaan kuulunut niihin miehiin, jotka sanoivat varmasti ja tiesivät kerralla asiat...

Kallen kirjeenvaihdosta löytyi myös toisenlainen havainto: hän jatkoi kirjeenvaihtoa joidenkin Siiranmäestä vapautuneiden sotilasvankien kanssa. Ylönen pitää sitä vahvana näyttönä siitä, että Kallen ja vankien välille oli syntynyt aitoa luottamusta.

Arkisto ei siis välttämättä paljasta kokonaan toista Päätalon sukua tai toista Kallea. Monesta asiasta löytyy viitteitä jo Iijoki-sarjasta ja Nälkämäestä. Alkuperäiset kirjeet tekevät nämä piirteet kuitenkin konkreettisiksi ja paikoin myös rikkovat liian yksinkertaisia mielikuvia henkilöistä.

Tekikö sota Kallesta toisen ihmisen?

Kirjan takakannessa sotavuosia 1939–1944 kuvataan Kalle Päätalolle ratkaiseviksi elämän oppivuosiksi. Sota muutti köyhän syrjäkylän poikaa ja vaikutti siihen suuntaan, johon hänen elämänsä ja myöhempi kirjailijanuransa kehittyivät.

Ajatus pitää epäilemättä paikkansa, jos muutos ymmärretään riittävän laajasti. Sotavuosiin mahtuivat haavoittuminen, pitkät sairaalajaksot, sukupuolitaudit, naiskokemukset pettymyksineen, elämä Siiranmäessä, suhde tulevaan vaimoon ja lopulta tie Tampereelle.

Ylönen taustoittaa ja avaa Kallen mielenmaisemaa haastattelussa laajemmin. Lapsuuden köyhyys, isän mielisairaus, kunnan avun varaan joutuminen, pilkan ja hylätyksi tulemisen kokemukset sekä keskenkasvuisena vastuuseen joutuminen ja raskas työ olivat jättäneet jälkensä jo ennen sotaa. Ylösen mukaan Kalle ei toipunut näistä kokemuksista täysin edes menestyksen vuosinaan.

Sota-aikakin toi uusia vähättelyn, pettymyksen ja petetyksi tulemisen kokemuksia, mutta ne rakentuivat lapsuuden ja nuoruuden kokemusten päälle. Voisiko jopa sanoa, että sota koetteli, vahvisti ja suuntasi paljon sellaista, mikä Kallessa oli jo olemassa?

Sama koskee Kallelle elintärkeää rehellisyyttä. Ylösen mukaan vahva rehellisyyden vaatimus oli iskostettu häneen jo lapsuudessa. Kodin lestadiolainen kasvatus, äidin jopa remmiapelilla painottama rehellisyys sekä jätkien ehdottomuus asiassa kasvattivat siitä Kallelle luovuttamattoman perusarvon.

Sota-aikana tämä ihanne joutui kovalle koetukselle. Kalle salasi ja valehteli kotiväelleen ja erityisesti Helville suhteistaan naisiin ja niiden seurauksista. Sukupuolitaudit tekivät tilanteesta ajoittain suorastaan kestämättömän myös hänen omantuntonsa kannalta.

Siiranmäen talousaliupseerina hän joutui kohtaamaan epärehellisyyttä myös toisesta suunnasta. Vangit käyttivät hänen hyväuskoisuuttaan toisinaan törkeästi hyväkseen. Toisaalta Kalle itse hankki epärehellisin keinoin lisämuonaa nälkiintyneille vangeille.

Ylönen näkee tämän ristiriidan vaikutusten ulottuvan pitkälle. Varsinkin sukupuolitautien ja uskottomuuden salailu sekä valehtelu jättivät jälkiä ensimmäiseen avioliittoon ja myöhemmin myös Päätalon tunnustukselliseen kirjailijuuteen.

Samantapainen jatkuvuus näkyy Kallen poliittisessa sitoutumattomuudessa. Hiltu-Jakilla oli varsin railakkaat otteet ja mielipiteet, ja häntähän Kalle ihaili ja kuunteli. Isä-Herkolla poliittinen sitoutumattomuus lähti käytännöllisemmältä pohjalta: kaikki, mikä oli pois ansiotöistä, oli joutavaa. Ylönen nostaa esiin myös Kallen suuresti ihaileman kirjailijan Toivo Pekkasen, joka oli poliittisesti neutraali.

Sota ja erityisesti Siiranmäen aika näyttivät vahvistavan tätä näkökulmaa. Nälkämäessä Kalle kuvaa myös oman, suorastaan lapsellisen, saksalaisihailunsa murtumista. Hänen maailmankuvaansa avarsi muun muassa sivistynyt vanki Lars Södergren, jonka näkemykset Saksasta ja sotatapahtumista olivat Kallelle tyrmistyttävä yllätys.

Ylösen näkemys on, että Kallen poliittinen neutraalisuus vahvistui Siiranmäessä. Hän piti itseään tietämättömänä ja osaamattomana ottamaan kantaa poliittisiin kysymyksiin.

Pajatso on tyhjä

Kalle Päätalon sota – Kallen sotavuodet yksissä kansissa, sujuvasti kirjoitettuna, tutkimukseen ja lähteisiin nojaten. Näin sen itse tiivistäisin.

Ehkä kirjan merkitys on myös siinä, että tutkijalle syntynyt kuva asetetaan jälleen kerran uuden aineiston testattavaksi. Arkistolähteet ja kirjeet tarkentavat yksityiskohtia, ja nyt Nälkämäki saa aikaisempaa vahvemman, ansaitun aseman osana Kallen elämäntarinaa, ja hänen ruohonjuuritason sotansa liittyy sotahistorian kokonaisuuteen.

Kun kysyin Ylöseltä, jäikö Kallen sotavuosiin uuden kirjan jälkeen vielä jokin kysymys, johon hän ei saanut tyydyttävää vastausta, vastaus oli harvinaisen yksiselitteinen. Hän korostaa kuitenkin puhuvansa vain omasta tutkimuksestaan – Päätalon jättämä aineisto tarjoaa uusille tutkijoille ja uusille tulkinnoille aineksia vielä pitkään.

Ylösen omalta osalta vastaus on selvä:

Pajatso on tyhjä.

Kirjoita siitä, minkä tunnet ? Päätalon ja Goldbergin yhteinen oppi

Keskiviikko 24.6.2026 - Sari Keskimaa

Kalle Päätalo, luova kirjoittaminen, Natalie Goldberg, autofiktio, omaelämäkerta, kirjoitusharjoitus

Kirjoita siitä, minkä tunnet – Päätalon ja Goldbergin yhteinen oppi

Natalie Goldberg kirjoitti vuonna 1986 luovan kirjoittamisen oppaan Writing Down the Bones: Freeing the Writer within. Se ilmestyi suomennettuna vuonna 2004 nimellä Luihin ja ytimiin: Kirja kirjoittajalle. Alkuteoksen esipuheessa kirjailija Judith Guest toteaa, että kirjan paras puoli ja koko idea on siinä, ihmisille annetaan lupa ajatella mieleen tulevat ajatukset, kirjoittaa ne muistiin ja ymmärtää ne haluamallaan tavalla. 

Juuri tästä Päätalon kirjoissa on kyse. 

Vertaan Päätalon tuotantoa Natalie Goldbergin kirjoittamisoppaaseen, koska ohjaan luovan kirjoittamisen ryhmiä ja opetusfilosofiani pohjautuu Goldbergin ajatuksiin. Olen huomannut, kuinka tärkeää kirjoittajille on se, että he saavat luvan kirjoittaa mitä haluavat ja miten haluavat. 

Muista, kirjoita, toista

Yksi käytetyimmästä Goldbergin harjoituksista kuuluu seuraavasti: Aloita sanalla muistan. Annan harjoituksen usein opiskelijoilleni tehtäväksi. Kun kirjoittaa muiston, mieli alkaa liikkua – syntyy mielikuvia ja mielleyhtymiä, jotka vievät ajasta, paikasta ja asiasta toiseen. Yksi Goldbergin periaatteista liittyy kurinalaisuuteen – kun on kirjoittamisen aika, kirjoita. Hän ottaa esille pakkomielteet: Kirjoittajat päätyvät kirjoittamaan pakkomielteistään. Asioista, jotka vainoavat heitä tai joita he eivät voi unohtaa. Tarinoista, joita he kantavat itsessään ja jotka odottavat vapauttamista. Yksityiskohdista hän toteaa seuraavasti: Kirjoittajan tehtävä on sanoa pyhä “kyllä” elämän tosiasioille sellaisina kuin ne ovat – kertoa totuus siitä, keitä me olemme.

Eikö kuulostakin siltä, kuin Päätalo olisi lukenut Natalie Goldbergin ohjeita? Päätalo muistelee, kirjoittaa järjestelmällisesti, käsittelee päähänpinttymiään ja läväyttää kaiken eteemme paljaana, ilman sensuuria.

Harrastan kirjoittamista itsekin, eikä se aina ole helppoa. Oma teksti tuntuu välillä lattealta, teennäiseltä tai yksinkertaisesti vain tylsältä. Sama koskee niin vapaata kuin tieteellistäkin kirjoittamista. Väitöskirjaa kirjoittaessani minua lohdutti ajatus siitä, että Päätalokin oli kokenut työnsä välillä vastenmielisenä ja tympääntynyt tekstiinsä niin, että hänen olisi tehnyt mieli heittää kirjoituskone ulos ikkunasta. Goldberg puhuu apinamielestä, joka on sisäinen kriitikkomme ja saa meidät aliarvioimaan tekstiämme. Siitä huolimatta kirjoittamista täytyy vain jatkaa. Jälkeenpäin voi huomata, että teksti olikin yllättävän hyvää.

Aineistona oma elämä

Kuten tiedämme, Päätalo pyrki kuvaamaan elämää, ympäristöä ja ihmisiä äärimmäisen tarkasti ja rehellisesti. Goldberg puolestaan opettaa kirjoittamaan omasta kokemuksesta, muistoista ja havainnoista ilman liiallista suodattamista. Hänen mukaansa kirjoittajan tärkein materiaali on oma elämä. 

Kirjoittajan omasta elämästä syntyy usein autofiktiota, jossa muistoihin ja kokemuksiin sekoittuu keksittyä sisältöä. Elämäkerrallisuus kiehtoo harrastajakirjoittajaa senkin takia, että kirjoittaessa tulee dokumentoitua jälkipolville omaa ja suvun historiaa. Omaelämäkerrallisuuden ja romaanin yhdistelmä on nykykirjallisuudessa hyvin yleinen ilmiö. Päätalo rakensi Iijoki-sarjan oman elämänsä ympärille jo vuosikymmeniä ennen kuin autofiktio nousi trendiksi.

Voin kuvitella, että jos Päätalo ja Goldberg olisivat tavanneet, he olisivat kenties olleet samaa mieltä yhdestä perusasiasta: kirjoittajan ei tarvitse keksiä suuria juonia – oma elämä, tarkka havainnointi ja sitkeä kirjoittaminen riittävät pitkälle. Tämä näkyy sekä Päätalon omaelämäkerrallisessa tuotannossa että Goldbergin kirjoitusharjoituksissa. 

Jatketaan harjoituksia!

On hauskaa ajatella, että kun Natalie Goldbergin maineeseen nouseva kirjoitusopas julkaistiin, Päätalo kirjoitti jo kuudettatoista Iijoki-sarjan romaaniaan. Kun opas ilmestyi suomeksi, Päätalo ei ollut sitä enää lukemassa. Voisi ajatella, että Goldbergin ja muidenkin samaa koulukuntaa edustavien kirjoittamisen opettajien suosio Suomessa perustuu ainakin osittain siihen, että Päätalo totutti lukijansa autofiktioon jo ennen kuin siitä tuli valtavirtaa. Ehkäpä kirjoituskursseja järjestävät tahot saavat myös olla kiitollisia Päätalolle siitä, että monen mielessä on alkanut kyteä ajatus siitä, että omassakin elämässä olisi kirjoitettavaa. 

Luulen, että omalla kohdallani Päätalon vaikutus on kahdensuuntainen. Kiinnostuin kirjoittamisesta jo nuorella iällä, ja se oli kenties yksi syy siihen, miksi Iijoki-sarja tempaisi minut mukaansa – kertoohan se kirjoittajaksi kehittymisestä pitkän kaavan mukaan. Toisaalta taas Päätalon teokset saivat minut kiinnostumaan tekstin perinpohjaisesta tutkimisesta ja innostivat harjoittelemaan kirjoittamista. 

Goldbergin mukaan kirjoittaminen on henkinen harjoitus. Ainakin se on itsetuntemusta ja kärsivällisyyttä kehittävä, helposti toteutettava harrastus. Siihen tarvitsee vain kynän ja paperia, ja harjoituksen voi aloittaa kirjoittamalla kymmenen minuuttia aloittaen sanalla muistan.

Kirjoittaja on pöytälaatikkoprosaisti ja ohjaa sivutoimisesti kirjoittajaryhmiä. Hän on väitellyt vuonna 2018 aiheesta Kalle Päätalon Iijoki-sarja kielielämäkertana.

Avainsanat: Kalle Päätalo, luova kirjoittaminen, Natalie Goldberg, autofiktio, omaelämäkerta, kirjoitusharjoitus