Onnen olotila kovan takana

Kalle Päätalon Iijoki-sarjan läpi kulkee mukana suorastaan raivokkaan sinnikäs jahti näyttää ja pärjätä elämässä – sekä tavoittaa sisäinen tyytyväisyyden tunne, onnellinen olotila. Jokainen sarjan lukenut voi ymmärtää ne syyt, joista tämä kumpuaa.

Toki esimerkiksi lasten syntymän ja kehittymisen seuraaminen avaa Kallessa sellaisia pidempiä onnen olon tunteita, että niitä on päätynyt myös kirjoihin. Itselleni on kuitenkin jäänyt kuva, että niissäkin suurissa saavutuksen hetkissä – silloin kun jokin pitkään tavoiteltu päämäärä on saavutettu – Kallen tunne onnesta jää vajaaksi tai siihen sisältyy jokin osa alakuloa tai jopa pettymystä.

Onnellinen on ylivaatelias sana

Kalle kertoo useissa kohdin teoksissaan, että sana onnellinen on hänelle liian vaativa. Lisäksi hän tuo selkeästi esiin, että sanan jatkuva höpöttäminen – esimerkiksi Laina-vaimon puheessa – suorastaan ärsyttää häntä.

Erityisesti Laina tivaa Kallelta, miksi tämän on niin vaikea myöntää olevansa onnellinen, kun pariskunta on armottoman kovan yhteisen yrittämisen ja työnteon jälkeen päässyt muuttamaan omaan taloon – tosin keskeneräiseen. Silloinkin Kalle vastaa:

”Jo siksi, kun se on niin ylivaatelijas sana. Jos sitä höpöttää jatkuvasti, niin sana menettää makusa. Mutta uskomattomalta tämä tuntuu. Ja olen pohjaltani hyvilläni. Vaikka eniten minusta tuntuu niin kun oisin puusta tipahtanu ja vähä säikähtäny.” (Iiijoen kutsu, 1990)

Toki Kalle käyttää sanaa onnellinen, mutta harkiten. Lapsuuden kuvauksissa hän kertoo onnellisuuden hetkistä, kun saa ensi kerran herätä omasta pirtistä Kallioniemessä. Myös ensimmäisen linnun saaminen rihmoista ja nuorten sarjan hiihtokilpailun voitto Tyrämäellä oikeuttavat sanan käyttöön. Jokusia muitakin kohtauksia löytyy: Hatanpään mielisairaalasta pääsyn jälkeen Kalle kertoo olevansa onnellinen vapaudestaan.

Kulta-aika

Yksi ajanjakso kuitenkin erottuu selvästi. Kalle on itse sanonut siitä: ”Parasta aikaa minun elämässäni” ja vielä, että jos hän saisi tuon hyvän olon tunnun takaisin, hän olisi valmis luopumaan paljosta nykyisestä olotilastaan.

Tuo kulta-aika osuu kesään 1939 – viimeiseen kesään ennen talvisotaa. Oli kaunis ja hyvä kesä metsätyömiehelle ja erinomaiset tienestit. Kalle oli jo huippumies työhommissa, isä oli tervehtynyt ja pahimmat ahdingon ajat jäivät taakse.

”Lähdin aamulla kuudelta töihin ja elämäni kunnossa pistin ryötämällä metsässä. Ensi kerran keitin kahvit kolmelta ja söin – olin painanut töitä yhdeksän tuntia. Syötyäni kellahdin sammaleelle ja katselin taivaan pilvikuviota. Koko elämän haave oli edessä päin. Odotin elämältä paljon.” (Vehviläinen, Päätalo, 1979)

Etsikkoajan tuntemukset

Toinen merkittävä jakso on Kallen etsikkoaika – uskonnollinen herääminen Vehkalan seurojen jälkeen. Tämä on vahvaa kuvausta herkkätunteisen nuoren miehen hengellisestä etsimisestä ja sisäisen rauhan tuntemuksista.

Kalle muuttui hyvähermoiseksi työhommissa, hyrritteli laestadiolaisia virsiä ja kiroilu loppui kuin itsestään. Kotiväkikin pani merkille muutoksen. Lisäksi hän luopui kirjoitusyrityksistään etsikkoaikanaan.

”Vehkalan seuroissa sisälleni herännyt hyvän olon ja levollisuuden tunne ei minua jättänyt. Kun rupesin seurojen jälkeen kulkemaan pöllinparkkuussa Kauhaperässä, minua seurasi päivästä toiseen sama ihana ja rauhallinen olotila.” (Loimujen aikaan, 1976)

Lopulta Kallen uskoontulo jäi sitä vaille, ettei kukaan tullut tarjoamaan Armoa ja saarnaamaan syntejä anteeksi. Kutsu hiipui, ja samalla palasivat kirosanat, iskelmät ja muut ”maalliset” kotkotukset. Joka tapauksessa tuo jakso vaikutti syvästi Kallen sisimpään ja hänen suhteeseensa Korkeimpaan.

Esikoisteoksen synty

Iijoki-sarjan onnellisuuden kuvauksiin liittyy erottamattomasti esikoisteoksen, Ihmisiä telineillä -romaanin, kivulias syntyprosessi. Kalle kuvaa sarjan teoksessa Hyvästi Iijoki (1995) hetkeä, jolloin elämänikäinen haave on viimein paperilla. Kun viimeinen piste on lyöty aamuyön tunteina, Kalle ei juhli, vaan murtuu: ”Vedet alkavat valua silmistä sormihaaroihini. Jos en taistelisi kaikin voimin vastaan, minulta karkaisi uihkaisu.”

Tätä helpotusta seurasi kuitenkin kuukausien raastava epävarmuus. Esikoisteoksen käsikirjoitus kiersi ensin kolmella eri kustantajalla työnimellä Rakennustyömaan arkea. Kalle joutui odottamaan kuukausikaupalla vastausta, joka oli joka kerta hylkäävä, tosin positiivista palautettakin oli joukossa. Tämä odotuksen piina – odottaa tietoa kustantajilta peläten ja toivoen – oli kuluttavaa aikaa, jolloin vuosikymmenten kirjailijaunelma oli katkolla.

Vasta Gummeruksen Ville Repo näki Kallen kirjallisessa ilmaisussa ison mahdollisuuden, mutta teksti vaati perusteellista uudelleenkirjoitusta, alkuosa jopa kolmeen kertaan. Kalle ei tietenkään pelannut laistoa vaan tarttui työhön tutulla raivokkuudellaan, ja kun hän lopulta sai Revon palautteen uudelleen kirjoitetusta tekstistä, jotakin tapahtui. Repo kirjoitti:

”En vähääkään epäile, etteikö tästä tulisi julkaistavaa romaania, vieläpä poikkeuksellisen hyvää, kuten uskoni alun perin oli.”

Tunnustus sai Kallen kokemaan jotain sellaista, mitä hän harvoin puki sanoiksi:

”Tuskin olin koskaan kokenut minkään käytännön asian nostamana yhtä suurta onnentunnetta kuin nyt kirjeen luettuani. Tätä syvemmän onnentunteen olin elänyt ehkä vain tuodessani esikoisemme synnytyslaitokselta kotiin.”

Lopulta, 11.11.1958, Kallen syntymäpäivänä, painettu kirja on viimein kädessä ja kotona hän pääsee sitä ihmettelemään vaimonsa kanssa. Silloinkaan Kalle ei puhu onnesta suurella äänellä. Hän pyytää vaimoaan hakemaan Waltarin opasteoksen "Aiotko kirjailijaksi?". "Jos vaimoni ei olisi keittiössä, painaisin poskeni kirjarisan kanteen ja antaisin vesien valua vapaasti silmistäni. Nyt sanon: Otti, jumaliste, tiukalle ennen kuin tuo haave totteutu."

Tämän jälkeen Kalle pysähtyy kirjoittamaan merkinnän Aiotko kirjailijaksi? -kirjan alkulehdelle – ei hetken huumassa, vaan kuin harkiten:

”Vaikka elämä jakaakin antejaan kitsaasti, heltyy se sentään lujan uskon ja peräänantamattoman sitkeyden edessä!”

Näissä hetkissä on tiivistettynä se, mitä onnellisuus Kallen teksteissä usein on: kovan työn, vastusten ja epävarmuuden läpi kulkenut, tunnistettu ja tunnustettu hetki.

 (Kuvat: Päätalo-instituutti)